Mitä ajattelin tänään a.k.a hyviä syitä lomailla kotona

Tyypillinen ajatuskulku pääni sisällä (ja syy siihen, miksi ihmiset yleensä ensimmäisen kerran jälkeen lakkaavat kysymästä 'mitä ajattelet juuri nyt').

Minä: tarvitsisin kyllä lomaa. Olisipa kiva lähteä vaikka jenkkeihin road tripille, missä voisi ajaa jossain aavikolla ikkunat auki ja yöpyä teltassa keskellä erämaata tai metsää ja ajaa minne huvittaa ja tehdä mitä haluaa ja jättää puhelin kotiin.

Ahdistus: metsässä on puumia. Ja ei niitä mistä pääsee eroon tarjoamalla gintonicin mummotunnelissa ja riisumalla lähimmältä alle 70-vuotiaalta mieheltä paidan, vaan niitä oikeita. Ja millä oikein soittaisit apua ilman puhelinta? Toisaalta jos soittaisitkin, niin roaming-maksut ovat niin korkeat, että viettäisit luultavasti velkavankeudessa seuraavat kymmenen vuotta.

Minä: No okei, VUOKRAISIN jonkun paikallisen nokian 3310, millä ei ainakaan pääse facebookiin. Ja entä preeria? Siellä ei ole puumia, eikä karhua ja varmasti oikein rauhallista ja autiota, eikä ihmisiä.

Ahdistus: mutta on skorpioneja. Ja myrkkykäärmeitä.  Minun tuurillani joku puree meitä ihan varmasti jo parkkipaikalla. Ja tiedätkö paljonko sairaanhoito jenkeissä maksaa? Taloudellisesti järkevämpää olisi varmasti kuolla pois saman tein, koska silloin ei joutuisi asumaan sillan alle kun ulosotto vie vaatteetkin päältä.

Minä:  no hankkisin sitten etukäteen vakuutuksen. Ja okei, entä jos ei yövyttäisikään ulkona, vaan jossain majatalossa? Tai hankittaisin töitä jostain ranchilta hevospaimenena? Etelässä ihmiset ovat kuulemma ihan tosi vieraanvaraisia, mitä nyt kuulemma ehkä vähän rasistisia toisinaa…

Ahdistus: entä jos siellä asuukin joku hullu, joka lukitsee meidät jonnekin kellariinsa vuosiksi tai murhaa ja paloittelee ja syöttää sioilleen?

Minä: no olisin kyllä enemmän huolissani, jos se ensin paloittelisi, syöttäisi sioille ja sitten murhaisi. SE olisi kyllä jo melko ikävää...

Ahdistus: SINÄ ET OTA TÄTÄ VAKAVASTI! Muistatko miten siinä yhdessä sarjassa joku maailman huippua oleva palkkatappaja melkein kuoli yhden todella karmivan miehen taloon, jonne se lukittiin, kun se pyysi yösijaa, kun oli kipeä ja lopulta se joutui puukottamaan sitä miestä silmiin sukkapuikoilla ja siltikään ei meinannut päästä vapaaksi? Jos edes palkkatappaja ei selviä sellaisesta helposti, miten itse ajattelin päästä vapaaksi? Lukemalla ihmisoikeusjulistuksen ja uhkaamalla oikeuskanteella?

Minä: oikeuskanteella uhkaaminen on kyllä kuullakseni todella tehokasta jenkeissä…

Ahdistus: niin, tai ajattele jos aivastat väärään suuntaan ja joku syyttää sinua flunssa levittämisestä ja Bahaman lomansa missaamisesta? Onko sinulla varaa miljoonien asianajajakuluihin?

Minä: okei, okei. Eli siis, pitäisi löytää joku rauhallinen paikka, missä on hallitusti luontoa, ei petoeläimiä tai ikäviä hyönteisiä eikä toisia ihmisiä näkö- tai kuuloetäisyydellä. Mojaven aavikko?

Ahdistus: kuka siten kuulee, jos huudat apua, kun hullu palkkatappaja vaanii sinua? Tai joudut zombien jahtaamaksi tai houkutelluksi keskiaikaiseen naisten alistuskulttiin? ETKÖ SINÄ OLE OPPINUT MITÄÄN TELEVISIOSTA?

Minä: okei, rauhoitu.  Pitäisi siis löytää joku paikka, joka olisi ihmisten välittömässä läheisyydessä, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei kehenkään voisi vahingossakaan olla vuorovaikutuksessa.

Ahdistus: …ja saatavilla pitäisi olla juoksevaa vettä ja ruokaa.

Minä: Eli jokin asfaltoitu ja aidattu alue, missä olisi muutama tarkkaan valikoitu viheristutus, ja joka olisi rauhallinen ja kaukana kaupungeista ja joka olisi tarkkaan vartioitu niin ettei sinne pääse kukaan epäilyttävä vieras ihminen tai eläin, ja missä olisi toimiva infrastruktuuri...

Ahdistus: nyt kuulostaa hyvältä

Minä: …  ja ehkä vielä pääsy terveydenhuoltoon ja hyvät kommunikaatiovälineet jos tulisi jokin hätä?

Ahdistus: TÄYDELLISTÄ!

Minä: …eli toisin sanoen, haluat lähteä lomalle Guantánamoon?

Ahdistus: aivan helvetin hyvä idea.

Minä: aivan helvetin huono idea

Ahdistus: no tietysti mentäisiin sinne turisteina, ilman sitä kaikkea kidutusta.

Minä: luulen, että ne kaikki pahoinpidellyt ja kidutetut vangit saattaisivat vähän latistaa rentoutumisen kokemusta. Tai vapauden.

Ahdistus: no mutta siellähän se vapaus vasta konkretisoituu! Kun näkee ihmisiä, jotka ovat viruneet siellä aistinpimennyshupuissa vuosikausia kidutettuina, niin jo on ihme, jos ei ala oma elämä toimistokuutiossa vaikuttaa hyvinkin vapauttavalta. Saisi vähän perspektiiviä asioihin.

Minä: no jos sillä saisi sinut hiljaiseksi, niin se voisi olla harkitsemisen arvoinen ajatus.

Ahdistus: …ja kun kuuntelisi niitä kidutusääniä ja epävoiton huutoja päivät pitkät niin kyllä ei enää haittaisi mikään kotikadun juoppojen mölinä.

Minä...

Ahdistus: eikä varmasti kukaan ainakaan tulisi juttelemaan yllättäen. Ja jos iskisikin turistiripuli tai malaria niin aina voisi ajatella, että hei ei sentään mene niin huonosti kuin kaikilla noilla tyypeillä, jotka ovat viruneet omissa ulosteissaan jossain neliömetrin kokoisessa häkissä kymmenen vuotta!

Minä: minä alan pahoinvoida tästä ajatuksesta jo valmiiksi.

Ahdistus: Ja ajattele miten hyvää materiaalia saisit siihen ihmisoikeusväitöskirjaasikin! Mitäs sille muuten oikein kuuluu?

Minä: …No... Ei puhuta nyt siitä.

Ahdistus: Sinnehän voisi myydä kaikille tyhjän sivun kammoa poteville taiteilijoille ja prokrastinoiville akateemikoille kirjoituslomia! Kymmenen sivua tekstiä päivässä, tai eristysselliin kuuntelemaan metallimusiikkia koko yöksi. Kyllä alkaisi tulosta syntyä. Ihme, ettei tätäkin ole joku jo kaupallistanut!

Minä. En tiedä pelottaako minua enemmän se, että olet keksinyt noin kamalan ja hullun ajatuksen, vai se, että nykyisen USA:n presidentin valtakaudella se voisi itseasiassa onnistuakin. Tai ei olisi ainakaan hulluinta mitä se on ehdottanut.

Luonto ja Petri Nygård, eli mitä tein viime viikonloppuna

Heräsin lauantaina kesäaamun auringon tirkistellessä lempeästi ikkunaverhojeni välistä. ’ooh, mikä ihana kesäinen päivä, mitähän jännittävää tänään tekisin!’ ajattelin venytellen. Tai toisin sanoen, olin nukkunut huonosti ja pyörinyt sängyssä yrittäen epätoivoisesti uskotella itselleni että on yö, vaikka aurinko oli vittumaisesti alkanut paistaa jo siinä vaiheessa, kun olin käymässä sänkyyn. Ulkona oli kaksikymmentä ja kämpässäni noin kolmekymmentä astetta lämmintä, kun viimein nousin sängystä kiroten melko kattavasti kaikki tunnetut elämänmuodot sekä pari tuntematonta. Kun päässä alkoivat pyöriä heti ajatukset siitä, mitä kaikkia töitä olisi vielä maanantaina hoidettavana, päätin lähteä helvettiin kaupunkiyksiöstäni.

Pohdin hetken erilaisia vaihtoehtoja ja muistin lukeneeni netistä, että metsässä oleillessa saa terveellisiä bakteereja, jotka seka poistavat allergiat, masennuksen ja stressin että täyttävät veroilmoituksen puolestasi, ja niinpä aloin googlailla läheisiä retkeilymaastoja. Kuvittelin jo mielessäni herääväni luonnon helmasta hiljaisuuden keskeltä ja pulahtavani aamulla läheiseen kirkasvetiseen järveen täydellisen mielenrauhan löytäneenä, kunnes tajusin että Helsingin läheisin kunnollinen rauhallinen metsä löytyy todennäköisesti  jostain Kouvolan pohjoispuolelta, enkä omistanut retkeilyä merkittävästi helpottavia asioita, kuten telttaa, makuualustaa tai trangiaa, ja jos sellaiset hankkisinkin, niin pitäisikö ne itse muka sitten kantaa perille asti ja mistä metsässä edes saa juomavettä. Päätin päivittää metsäfantasiaani hieman todentuntuisemmaksi ja kuvittelin itseni hikisenä itikoiden ja lapsiperheiden ympäröimänä kolmenkymmenen kilon rinkka selässä Nuuksion parkkipaikalla (jonka kuvittelin muistuttavan erehdyttävästi valtavaa Ikean parkkipaikkaa, jossa vartin harhailtuaan tarvitsee kartan, kompassin sekä geopaikantimen löytääkseen itsensä, autonsa ja kadonneen uskon elämään). Tämä karisti retkeilyhalujani jonkin verran, joten päätin, että kolmekymppisenä työstressaantuneena sopiva annos ulkoilmaa on rauhaisa järvinäkymä hotellin terassilta, ja niin varasin hotellihuoneen paikasta, jolla oli metsäisimmän näköiset kotisivut pääkaupunkiseudulla, vuokrasin auton ja lähdin ajamaan kohti pohjoista.

Päästyäni hotellille suoritin ensin tavanomaisen hermoilun siitä, onko huoneessa sisäilmaongelmia (ei huomattavia, joskin hotellin aula tuoksui vähän epäilyttävästi kellarille), onko lämpötila ja ilmanvaihto sopiva (huone oli liian lämmin, mutta onneksi siinä oli avattava ikkuna mistä pysyi kuvittelemaan viileän ilmavirran alkavan minä hetkenä hyvänsä tulvia sisään [mitä ei luonnollisesti koskaan tapahtunut. Ilmastointilaitteen vininää sen sijaan tulvi senkin edestä]), onko sängyssä lutikoita (estin itseäni urheasti tarkastamasta, mutta sijoitin laukkuni varmuuden vuoksi pöydälle) ja nukkuisinko sittenkin paremmin kotona (luultavasti) ja oliko tämä nyt fiksua ollenkaan (ei välttämättä, mutta olisipahan stressinsietoharjoitus, jos ei muuta), ja lähdin kävelylle läheiseen metsään. 

Oletin, että jo muutaman reippaan metsäisen metrin jälkeen tunnen, kuinka taakka nousee harteilta ja mieli seestyy. Ei seestynyt. Oikeastaan vielä enemmän nousi vitutuskäyrä, koska oli kuuma ja hiki ja korviin kantautui jatkuvasti yhdeksänkymmentäluvun listahittijumputus läheisestä helvetin esikartano-mukaelmasta (lue: lapsiperheiden suosimasta vesipuistosta), mikä alkoi vituttaa vielä entistä enemmän, koska olisin voinut kyllä kärsiä vitutuksesta ja naapureista, joilla on huono musiikkimaku, kotonakin ilman, että olisin maksanut kaksi sataa ja viettänyt tunnin ajamalla autolla Espooseen. 

En kuitenkaan luovuttanut, vaan järkeilin, että luvattu mielenrauha ja tyyneys tulisivat varmasti, kun vain oleilisin metsässä tarpeeksi kauan ja intensiivisesti. Halusin kuitenkin nopeuttaa tätä prosessia, koska auton vuokra-aika päättyisi jo seuraavan aamuna, ja järkeilin, että intensiivisemmän kokemuksen varmasti saa kun poistuu ihmisen muokkaamalta metsätieltä tai polulta ja lähtee tarpomaan umpimetsään. Reippaalla päättäväisyydellä vastentahtoista koiraa perässäni vetäen poistuin siis polulta ja aloin tarpoa läpi rämeisen metsän kohti mielenrauha (mikä oli melko helppoa suunnistettaessa poispäin ysärihittibassoista). Noin tunnin ankaran tarpomisen jälkeen kuvittelin päässeeni rauhalliselle mättäälle, mihin paistoi juuri sopivasti aurinko, niin, etteivät hyttyset juuri kiusanneet ja oli mukavan lämmin ja vähän tuulista. Istuin alas ja jaon jäljellä olevan juomaveden koiran kassan kristillisesti tasan (jonka jälkeen selitin arvostelevasti katsovalle koiralle, että kristillinen tasajako tarkoittaa sitä, että isompi saa enemmän, mutta sitten taivaassa osat menee toisin päin). Pystin jo lähes tuntemaan aivan kulman takana olevan valaistumisen ja stressittömyyden ja päätin hiisata itseni tyyneyden huipulle tekemällä metsäjoogaa, josta olin myös lukenut. 

Olin juuri päässyt ensimmäiseen alaspäin katsovaan koiraan, kun jostain metsän keskeltä korviini alkoi kantautua tuttu bassojytä ja hentoinen Petri Nygård. Päätin, että syyllisiä ovat pääni sisällä asuvat pahat henget, jotka aavistelevat lopullisen siirtymiseni nirvanaan lähestyvän, ja yrittävät horjuttaa tyyneyttä kohti käyvää mieltäni listapopilla hevetistä. Hengitin syvään, ja keskityin kuuntelemaan lintujen laulua, ja lipumaan kohti valaistumista, kunnes musiikki voimistui niin, että korviini kantautuivat selkeästi laulun kertosäkeen sanat, jotka muistuttivat että edes kerran kesässä on käytävä kakkospesällä. Ennen kuin huomasinkaan, olin siirtynyt esoteerisestä mielenmaisemasta miettimään miten pesäjaottelu jenkeissä oikein menikään, ja kuinka kuihtunutta seksielämän pitää olla, jos kakkospesällä käyminen kerran vuodessa on meriitti, josta kannattaa tehdä laulu. Yhtäkkiä tajusin, että en ollut rauhoittunut, henkistynyt, rentoutunut tai nirvanassa, vaan tuijotin hikisenä, väsyneenä ja hyttysensyömänä suoraan maassa jalkojeni vieressä olevaa jäniksenpapanakasaa kuunnellessani henkiseltä vesikidutukselta tuntuvaa musiikkia. Luovutin henkistymisen tavoittelun, istuin maahan ja ajattelin, että tilanne kuvaa kyllä melko hyvin elämääni, sillä yritystä kyllä on, mutta ihan nappiin ei kuitenkaan aina mene.  Katselin sielua hivelevää metsämaisemaa ja kuuntelin lintuja ja suomalaista musiikkiälämölöä, ja ajattelin että tätä se Suomen kesä on syvimmässä olemuksessaan; hienoa luontoa ja paskaa musiikkia.

Sinänsä onnistunut metsäretki kyllä oli, että viimeistään takaisintulomatka onnistui kyllä tiputtamaan kaikki kaihot luonnon rauhaan tarpoessani hikisenä ja väsyneenä läpi tihentyvän hyttysarmeijan kohti majapaikkaa väsähtänyt koira toisessa kainalossa. Noin puolessa välissä matkaa olin täysin valmis ajamaan asfalttipäällysteen koko halvatun metsän läpi, jotta siitä voisi ihminen helpommin kulkea henkistymään luonnon rauhassa, ja voisiko samalla korpeen rakentaa vesipisteitä, sillä jonkun EU-säädöksen vastaista tällainen ihmisten heitteillejättö luonnon armoille varmasti on. Hotellille päästyäni kipitin kauan kaivattuun järveen uimaan, jolloin lähistöllä pesivä lokki päätti tervehtiä ystävällisesti paskantamalla päähäni. Aloin jo miettiä, että pitäisiköhän ensikerralla tyydyttää luonnonkaipuu istumalla kotona ja tuijottamalla intensiivisesti huonekasvia, mutta onneksi huoneen ilmastointi oli sen verran heiveröinen että kello kolmelta herätessäni ja seistessäni väsymyshikihorkassa kylmän suihkun alla tuli ihan kotoisa olo.