Luonto ja Petri Nygård, eli mitä tein viime viikonloppuna

Heräsin lauantaina kesäaamun auringon tirkistellessä lempeästi ikkunaverhojeni välistä. ’ooh, mikä ihana kesäinen päivä, mitähän jännittävää tänään tekisin!’ ajattelin venytellen. Tai toisin sanoen, olin nukkunut huonosti ja pyörinyt sängyssä yrittäen epätoivoisesti uskotella itselleni että on yö, vaikka aurinko oli vittumaisesti alkanut paistaa jo siinä vaiheessa, kun olin käymässä sänkyyn. Ulkona oli kaksikymmentä ja kämpässäni noin kolmekymmentä astetta lämmintä, kun viimein nousin sängystä kiroten melko kattavasti kaikki tunnetut elämänmuodot sekä pari tuntematonta. Kun päässä alkoivat pyöriä heti ajatukset siitä, mitä kaikkia töitä olisi vielä maanantaina hoidettavana, päätin lähteä helvettiin kaupunkiyksiöstäni.

Pohdin hetken erilaisia vaihtoehtoja ja muistin lukeneeni netistä, että metsässä oleillessa saa terveellisiä bakteereja, jotka seka poistavat allergiat, masennuksen ja stressin että täyttävät veroilmoituksen puolestasi, ja niinpä aloin googlailla läheisiä retkeilymaastoja. Kuvittelin jo mielessäni herääväni luonnon helmasta hiljaisuuden keskeltä ja pulahtavani aamulla läheiseen kirkasvetiseen järveen täydellisen mielenrauhan löytäneenä, kunnes tajusin että Helsingin läheisin kunnollinen rauhallinen metsä löytyy todennäköisesti  jostain Kouvolan pohjoispuolelta, enkä omistanut retkeilyä merkittävästi helpottavia asioita, kuten telttaa, makuualustaa tai trangiaa, ja jos sellaiset hankkisinkin, niin pitäisikö ne itse muka sitten kantaa perille asti ja mistä metsässä edes saa juomavettä. Päätin päivittää metsäfantasiaani hieman todentuntuisemmaksi ja kuvittelin itseni hikisenä itikoiden ja lapsiperheiden ympäröimänä kolmenkymmenen kilon rinkka selässä Nuuksion parkkipaikalla (jonka kuvittelin muistuttavan erehdyttävästi valtavaa Ikean parkkipaikkaa, jossa vartin harhailtuaan tarvitsee kartan, kompassin sekä geopaikantimen löytääkseen itsensä, autonsa ja kadonneen uskon elämään). Tämä karisti retkeilyhalujani jonkin verran, joten päätin, että kolmekymppisenä työstressaantuneena sopiva annos ulkoilmaa on rauhaisa järvinäkymä hotellin terassilta, ja niin varasin hotellihuoneen paikasta, jolla oli metsäisimmän näköiset kotisivut pääkaupunkiseudulla, vuokrasin auton ja lähdin ajamaan kohti pohjoista.

Päästyäni hotellille suoritin ensin tavanomaisen hermoilun siitä, onko huoneessa sisäilmaongelmia (ei huomattavia, joskin hotellin aula tuoksui vähän epäilyttävästi kellarille), onko lämpötila ja ilmanvaihto sopiva (huone oli liian lämmin, mutta onneksi siinä oli avattava ikkuna mistä pysyi kuvittelemaan viileän ilmavirran alkavan minä hetkenä hyvänsä tulvia sisään [mitä ei luonnollisesti koskaan tapahtunut. Ilmastointilaitteen vininää sen sijaan tulvi senkin edestä]), onko sängyssä lutikoita (estin itseäni urheasti tarkastamasta, mutta sijoitin laukkuni varmuuden vuoksi pöydälle) ja nukkuisinko sittenkin paremmin kotona (luultavasti) ja oliko tämä nyt fiksua ollenkaan (ei välttämättä, mutta olisipahan stressinsietoharjoitus, jos ei muuta), ja lähdin kävelylle läheiseen metsään. 

Oletin, että jo muutaman reippaan metsäisen metrin jälkeen tunnen, kuinka taakka nousee harteilta ja mieli seestyy. Ei seestynyt. Oikeastaan vielä enemmän nousi vitutuskäyrä, koska oli kuuma ja hiki ja korviin kantautui jatkuvasti yhdeksänkymmentäluvun listahittijumputus läheisestä helvetin esikartano-mukaelmasta (lue: lapsiperheiden suosimasta vesipuistosta), mikä alkoi vituttaa vielä entistä enemmän, koska olisin voinut kyllä kärsiä vitutuksesta ja naapureista, joilla on huono musiikkimaku, kotonakin ilman, että olisin maksanut kaksi sataa ja viettänyt tunnin ajamalla autolla Espooseen. 

En kuitenkaan luovuttanut, vaan järkeilin, että luvattu mielenrauha ja tyyneys tulisivat varmasti, kun vain oleilisin metsässä tarpeeksi kauan ja intensiivisesti. Halusin kuitenkin nopeuttaa tätä prosessia, koska auton vuokra-aika päättyisi jo seuraavan aamuna, ja järkeilin, että intensiivisemmän kokemuksen varmasti saa kun poistuu ihmisen muokkaamalta metsätieltä tai polulta ja lähtee tarpomaan umpimetsään. Reippaalla päättäväisyydellä vastentahtoista koiraa perässäni vetäen poistuin siis polulta ja aloin tarpoa läpi rämeisen metsän kohti mielenrauha (mikä oli melko helppoa suunnistettaessa poispäin ysärihittibassoista). Noin tunnin ankaran tarpomisen jälkeen kuvittelin päässeeni rauhalliselle mättäälle, mihin paistoi juuri sopivasti aurinko, niin, etteivät hyttyset juuri kiusanneet ja oli mukavan lämmin ja vähän tuulista. Istuin alas ja jaon jäljellä olevan juomaveden koiran kassan kristillisesti tasan (jonka jälkeen selitin arvostelevasti katsovalle koiralle, että kristillinen tasajako tarkoittaa sitä, että isompi saa enemmän, mutta sitten taivaassa osat menee toisin päin). Pystin jo lähes tuntemaan aivan kulman takana olevan valaistumisen ja stressittömyyden ja päätin hiisata itseni tyyneyden huipulle tekemällä metsäjoogaa, josta olin myös lukenut. 

Olin juuri päässyt ensimmäiseen alaspäin katsovaan koiraan, kun jostain metsän keskeltä korviini alkoi kantautua tuttu bassojytä ja hentoinen Petri Nygård. Päätin, että syyllisiä ovat pääni sisällä asuvat pahat henget, jotka aavistelevat lopullisen siirtymiseni nirvanaan lähestyvän, ja yrittävät horjuttaa tyyneyttä kohti käyvää mieltäni listapopilla hevetistä. Hengitin syvään, ja keskityin kuuntelemaan lintujen laulua, ja lipumaan kohti valaistumista, kunnes musiikki voimistui niin, että korviini kantautuivat selkeästi laulun kertosäkeen sanat, jotka muistuttivat että edes kerran kesässä on käytävä kakkospesällä. Ennen kuin huomasinkaan, olin siirtynyt esoteerisestä mielenmaisemasta miettimään miten pesäjaottelu jenkeissä oikein menikään, ja kuinka kuihtunutta seksielämän pitää olla, jos kakkospesällä käyminen kerran vuodessa on meriitti, josta kannattaa tehdä laulu. Yhtäkkiä tajusin, että en ollut rauhoittunut, henkistynyt, rentoutunut tai nirvanassa, vaan tuijotin hikisenä, väsyneenä ja hyttysensyömänä suoraan maassa jalkojeni vieressä olevaa jäniksenpapanakasaa kuunnellessani henkiseltä vesikidutukselta tuntuvaa musiikkia. Luovutin henkistymisen tavoittelun, istuin maahan ja ajattelin, että tilanne kuvaa kyllä melko hyvin elämääni, sillä yritystä kyllä on, mutta ihan nappiin ei kuitenkaan aina mene.  Katselin sielua hivelevää metsämaisemaa ja kuuntelin lintuja ja suomalaista musiikkiälämölöä, ja ajattelin että tätä se Suomen kesä on syvimmässä olemuksessaan; hienoa luontoa ja paskaa musiikkia.

Sinänsä onnistunut metsäretki kyllä oli, että viimeistään takaisintulomatka onnistui kyllä tiputtamaan kaikki kaihot luonnon rauhaan tarpoessani hikisenä ja väsyneenä läpi tihentyvän hyttysarmeijan kohti majapaikkaa väsähtänyt koira toisessa kainalossa. Noin puolessa välissä matkaa olin täysin valmis ajamaan asfalttipäällysteen koko halvatun metsän läpi, jotta siitä voisi ihminen helpommin kulkea henkistymään luonnon rauhassa, ja voisiko samalla korpeen rakentaa vesipisteitä, sillä jonkun EU-säädöksen vastaista tällainen ihmisten heitteillejättö luonnon armoille varmasti on. Hotellille päästyäni kipitin kauan kaivattuun järveen uimaan, jolloin lähistöllä pesivä lokki päätti tervehtiä ystävällisesti paskantamalla päähäni. Aloin jo miettiä, että pitäisiköhän ensikerralla tyydyttää luonnonkaipuu istumalla kotona ja tuijottamalla intensiivisesti huonekasvia, mutta onneksi huoneen ilmastointi oli sen verran heiveröinen että kello kolmelta herätessäni ja seistessäni väsymyshikihorkassa kylmän suihkun alla tuli ihan kotoisa olo.